Talojen kylkiluut tuulen valkaistamat.
Liaanit saati apilat kotiaan muualta etsivat.
Aika yhdistyy loylyyn ja unohtuu suihkuun,
Kun ihminen poistuu ulos, avojaloin pohjoiseen.
Muinnaistyhjyys varvulla ikkunat lakaisee.
Kadull’ei koskaan edes hiljaa henkea nay.
Aurinko heraa ja tervehtii manttelia,
Joka paasta toiseen kavelee yksinaan.
Nimi nimen jalkeen kuuro lasille tiputtaa.
Kirjekuoret rypistyy merkkien painosta.
Nareikon versoja silti sisalles kasvaa –
Tunnet astuvas yksin kuoleman kynnykselle.
***
© Copyright: Маркус Туулиус, 2017
Свидетельство о публикации №117091902009
Свидетельство о публикации №117091902009
Рецензии